— Ilmoittakaa sotamiehille päällikön vaihdos.
Upseeri meni, ja heti sen jälkeen kuului huuto:
"Eläköön tasavalta!" "Eläköön neiti!" ja "Alas La Rochenoire!", ilmaisten meille, kuinka uutinen otettiin vastaan.
Jos La Rochenoire olisi kuullut nämä huudot, olisi hän kuningas
Salomonin ja Gelimerin tapaan voinut huudahtaa:
— Kaikki on katoavaista!
Tuntia myöhemmin marssimme La Mareen.
VI.
Saavuimme perille vasta myöhään yöllä. Emme tavanneet hra La Grangea emmekä Lydiaa kotoa. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja hiljaista oli sekä huvilassa että puistossa. Huomasin, että Lydian odottamaton poissaolo oli ankara isku Selimille. Varmasti oli hän toivonut saavansa levähtää ja antautua niiden suloisten tunteiden valtaan, jotka niin kauan olivat olleet hänen sielustaan karkoitettuna, ja nyt kohtasi häntä tämä pettymys. Ehkä hän toivoi löytävänsä jonkun kirjeen tai saavansa tervehdyksen, sillä hän tiedusteli tarkkaan palvelustytöltä, joka ei kuitenkaan tietänyt kertoa muuta kuin että herrasväki oli matkustanut pois, luvaten palata kolmen päivän kuluttua. Minusta oli tämä matka aivan luonnollinen, mutta Selimiin koski se kovemmin kuin olin luullut, sillä hän ei voinut peittää levottomuuttaan. Hänelle ei tapaus itse asiassa mitään merkinnyt, mutta tällaisissa olosuhteissa tuntui se kuitenkin kovaonnisuudelta.
Pelkkä oleskelu Lydian kodissa vaikutti suotuisasti Selimiin. Ankaruus ja jäykkyys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne saivat lempeämmän ilmeen. Välillämme muuttui suhde heti lämpöisemmäksi. Tuima sissipäällikkö muistutti taas ylioppilas Selimiä. Hän tarttui minua käsivarresta ja me aloimme samoilla ympäri taloa. Salaperäisen viehätyksen tarjoaa rakastuneelle se huone, jossa hänen rakastettunsa on ollut ja asunut. Suloiset muistot yhtyvät surullisiin ja siihen kaikuun, joka seinistä toistuu. On ikäänkuin jokainen noista kaiuista kertaisi: hän on poissa. Astuimme ensin Lydian huoneeseen. Molemmin puolin toalettipöytää oli porsliinimaljakoita ja niissä kuihtuneita kukkia, ja pöydällä näkyi kruunun muotoinen kampa, jommoisia naiset pitävät hiuksissaan. Mirza kääntyi ikkunaan päin, mutta minä näin kuitenkin, että hän kohotti kamman huulilleen. Hän mahtoi todella rakastaa Lydiaansa.
Muuten ei mistään voinut päättää Lydian hiljakkoin huoneessa oleskelleen. Vuodeverho oli poissa, eikä peitekään ollut paikallaan; joku armoton käsi oli korjannut pois kaiken, mikä olisi voinut muistuttaa huoneen omistajattaresta. Huonekalut valkoisine päällysverhoineen olivat kasatut päällekkäin, ja seinillä riippuvat peilit ja kuvat olivat muslimilla verhotut. Mirza paljasti kuvat. Yksi niistä esitti Lydiaa lapsena lyhyissä hameissa. Kuva oli vanha kellastunut dagerrotypi. Kasvot saattoi kyllä eroittaa, mutta valkoiset sukat olivat vain kahtena valkoisena tahrana, ja tumma hame suli kokonaan taustaan. Mieleni teki nauraa kuvalle, sillä Lydia ei ollut lapsena suinkaan ollut kaunis, ja lisäksi oli hänellä kuvassa pelästynyt ilme, silmät siristävät ja suu avoinna. Selim kääntyi pois, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdä minun välinpitämättömänä tai pilkallisena katsovan kuvaa. Luultavasti se hänen mielestään näytti erinomaisen miellyttävältä ja suloiselta, mutta minulla oli oma mielipiteeni. Selim oli liian järkevä tai liian vähän tunteellinen. Hetkisen kuluttua laski hän vastenmielisenä kuvan kädestään ja virkkoi: — Tuohan on irvikuva! Purskahdin sydämelliseen nauruun, ja hän yhtyi siihen. Sitten jätin hänet yksikseen muistojensa pariin ja palasin upseerien luo, jotka olivat kokoontuneet ruokasaliin juomaan viiniä ja polttamaan piippua.