Sotamiesten täsmälliset askeleet kajahtelivat kolkosti ja pahaa ennustavina. La Rochenoire vietiin siihen taloon, jossa me olimme viettäneet yömme, käydessämme ensi kertaa La Maressa.
Kun vangittu oli viety pois, vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus.
Kiusallinen tunne valtasi kaikki.
Sotilaat eivät juuri ylimalkaan ole kehuttavia kristittyjä, he eivät ole anteeksiantavaisia vihamiehiään kohtaan, jotka joutuvat heidän käsiinsä, mutta kuitenkin tunsin minä nyt katkeraa, suuttumusta Mirzaa kohtaan. La Rochenoire oli tullut hänen luokseen aseettomana, ja hän oli vastaanottanut entisen päällikkönsä samana järkkymättömänä, mutta mahtavampana miehenä, jolla oli julmiin sotalain pykäliin nojautuva tuomitsemisoikeus ja joka oli varma voitostaan ja omasta hengestään.
Sanalla sanoen kaikki edut olivat yhdellä puolella.
Sitäpaitsi tiesin, ettei Mirza osoittaisi mitään armoa.
Sotaoikeus istui. Tuomarit olivat Michaelis, Marx ja minä. Mirza toimi puheenjohtajana, Touvenir kirjurina.
La Rochenoire tuotiin sisään. Kun katsahdin häneen, oli minusta aivan kuin hän olisi noiden tuntien kuluessa käynyt vähintään vuotta vanhemmaksi, mutta hän oli levollinen tai oikeammin aivan välinpitämätön.
Kun syytökset oli luettu, kysyi Mirza, mitä hänellä oli sanottavana puolustuksekseen; hän kohautti vain olkapäitään. Tutkinnon päätyttyä vietiin hänet takaisin vankeuteen. Sitten ryhdyimme tekemään päätöstä. Mirza ei äänestänyt.
Muistutin tuomareille, että syytetty oli johtanut runsaasti neljäkymmentä voitokasta taistelua. Näytti siltä kuin sanani olisivat tehneet vaikutuksen.
Lopuksi me äänestimme. La Rochenoire tuomittiin kuolemaan.