Hugon oli päissään tai teeskenteli.
— Minä tunnen täällä joka pensaan, — sammalsi hän. — Herra kapteenin luvalla aijon mennä huvilaan. Se on täynnä sotilaita. Hiivin aidan vierustaa pitkin, sillä luulin teitä saksalaisiksi, mutta sitten tuli tuo sotamies ja aikoi lävistää minut pistimellä — ja hän on maanmieheni…
Hän alkoi itkeä.
— Mene nukkumaan! Sinä olet juovuksissa!
— Hätä viekottelee ihmistä juomaan, herra kapteeni. Tänään sitä on vaunuissa, huomenna vaunujen alla… Mutta päinvastoinkin… Eilen pelkäsivät sotilaat häntä, huomenna ampuvat he hänet.
Epäilys alkoi herätä mielessäni.
— Oletko tavannut La Rochenoirea? — kysyin.
— Siellä on kauheasti sotamiehiä, herra kapteeni. Ne eivät laske lähelle. Ajattelin: minäpä nukun hautuumaalla. Tänään eletään, huomenna sinne kuopataan.
Hetkisen tuntui minusta kuin La Rochenoiren olisi jollain tavoin onnistunut keskustella Hugonin kanssa ja lähettää tämä hakemaan sotilaitaan. Mutta sitten nauroin tälle ajatukselle. Olihan Selimillä puolta enemmän sotilaita kuin hänellä, eikä Hugon mitenkään voinut saavuttaa La Rochenoiren joukkoa ennen minua. Jätin hänet sentähden maantielle, ja me jatkoimme matkaamme. En voinut käsittää, mikä ihme oli lennättänyt tiedon La Rochenoiren kohtalosta hänen sotilaittensa korviin ennen minun saapumistani. Upseerit ja miehistö ottivat minut vastaan synkkinä, äänettöminä.
Kukaan ei sentään osoittanut uhmaa. He olivat parvi lampaita, joiden kanssa sain menetellä niinkuin itse halusin.