Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta, herättääkseen herransa huomion.
Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.
— Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.
— Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.
— Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?
— Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.
— Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?
— Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä Czehryniin ja sieltä Lubnieen.
Rzendzian raappi päätään.
— Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä ei pelkäisi — silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi —, mutta jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole ilman kunniantuntoa.