— Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.
— Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten, sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea. Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen lisää, sillä yksi ei riitä koskissa.
Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.
— Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi, sanoi herra Grodzicki, — se onkin jo niin korkea, että jos minulla olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos tulee ylivoimainen vihollinen.
Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä, mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua. Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.
— Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, — ilman hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä hevoslaumoja tatareiksi.
— Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi herra Skrzetuski.
— Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa, niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin kuningas akkunastaan Varsovassa.
Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet, metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.
Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski, joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan, oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori, tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä? Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!