Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.
— Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?
— Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet seisaalleen. — Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt nukkumaan.
Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa. Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.
— Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.
— Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.
KYMMENES LUKU.
Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy, ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä. Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös, ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi, hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke, kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin mitkäkin pahat henget.
Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy. Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken kohdalta.
Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.