Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.
— Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt rannalle.
— Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.
Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä, jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä nostetut ja rannalle viskatut kalat.
Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet vesille. Turhaan.
Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.
Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:
— Ampukaa!
Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.
Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa, ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen päästään.