Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn" mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista. Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies, toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme, silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.
— Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.
— Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. — Odotetaan vielä leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.
— Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.
— Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.
— Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.
— Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?
— Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.
— Varjele, laupias Jumala!
— Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä, niin ei ole hätää.