— Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?
— Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?
— Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.
Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut hirveän vihan esineenä Siczissä — nyt heitteli toverikunta taasen lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja zaporogilaisten hyvänä ystävänä.
Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki, kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki. Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä, saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki, vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse karsimansa vääryyden miljoonille.
Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua, kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta" heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.
Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan" edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina, joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota, keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]
— Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta, hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta, starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta. Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita, jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.
Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi, sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien, Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas, joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan, komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään, mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.
Tatarczuk veti syvältä henkeään.