— Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.
— Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. —
Tulkaa, tulkaa!
Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.
— Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs sinulle on tullut?
— Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan heittivät kaulaani.
— Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen sinun rinnallasi on?
Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen seuralaisiinsa.
— Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. — Olen kun olenkin jo terve ja reipas. Pian jatkamme matkaa.
— Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika. Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi kasakoiksi — seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki, jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.
Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista — hänestä hehkui salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.