— Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui, on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.
— Kuka teitä sitte niin ahdistaa?
— Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.
— Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?
Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:
— Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.
Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.
— Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, — jotka jäivät Tasminin taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä mitään.
Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti eteensä.
— Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.