— Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli hiukkasen vaiennut, — te olette jo viisaasti tuominneet, että leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi, niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?
Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä. Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!"
Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi vähävenäjän kielellä:
— Ei koira tule syömään lihaa!
Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.
Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki mahtavammaksi.
Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi puhua:
— Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen — entä sitte? Onhan ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään, niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat — ja näki nälkää teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet, armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!
— Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies! huusivat muutamat äänet.
— Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, — enkä minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi, vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi, että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu, että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä, Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on raskas ja petos ilmeinen.