Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut, ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin kasvoille.
Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.
Vanki oli — herra Skrzetuski.
Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi vähävenäjän kielellä:
— Minä tunnen tuon puolalaisen — hän on ollut Krimissä.
— Kuolema hänelle! huusi Hladki.
— Kuolema! toisti Czarnota.
Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:
— Minäkin tunnen hänet.
— Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.