— Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi herra, leiriatamani.
— Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä, vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen rangaistuksen.
— Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. — Jos minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje, en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa? Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut ja miekka riippuu teidän päittenne päällä.
— Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi leiriatamani, — mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat sanasi.
Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle ja sanoi:
— Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden, vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus, mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki vapisette.
Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs. Tuhaj-bej mutisi:
— Kiukkuinen ljahi!
— Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.
Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden lähetystön.