Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä verestä höyryäviä käsiänsä, puhua:
— Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä — he kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden — ja pyytää, että heille jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.
— Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.
— Ei saa jättää! huusi joku toinen. — Hän on lähettiläs.
— Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.
Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki sanoisivat.
— Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat edustajat.
Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa
Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.
— Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, — tatarit ovat hänet vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.
— Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.