Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla äänellä:
— Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon etunenässä meitä vastaan. Sota!
Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja käski.
— Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä! Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään marssimaan!
Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut, atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten, ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu, muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin, huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi, diktaattoriksi.
Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.
Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta, joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.
Siitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa, mutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse zaporogilaisten hetmani.
KAHDESTOISTA LUKU.
Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi: