Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon edessä kuin toinen, ilmojen armeija.
Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.
Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä, kädessään kullattu nuija.
Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti, peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen humulla ja hälinällä arojen autiuden.
Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit, iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.
Heitä eroitti vielä arojen avaruus.
Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä. Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin. Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.
Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.
Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti Chmielnickin eteen.
Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona, että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti pystyyn.