— Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.
Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.
KOLMASTOISTA LUKU.
Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin. Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija. Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja tervehtivät juhlallisesti.
Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana "tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.
[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan, että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä. Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000 zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]
Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa, keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi esiin kaikista rinnoista.
Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät, litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.
Oi te arot armahaiset, kukkasilla kirjaellut, aavat kuin meren ulappa!
Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat, kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa; dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen kanssa.