— Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa luutnantin rinnan edessä.
— Lyö! sanoi herra Skrzetuski.
Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja sirkan surullinen siritys.
Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä. Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan asti ja istuutui raskaasti penkille.
— Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, — en voi. On jo myöhäistä… joko tuo on aamunkoittoa?… Mutta myöhäistä on kääntyä takaisinkin… Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?
Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti kadottamistaan tajuntaansa.
— Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja. Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos… jos… jos… Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano… tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin… on myöhäistä… tuomio… Nalewajko… Pawluk…
Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja hän huudahti:
— Kuka siellä?
— Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.