Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.
— Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, — hän näkee yölläkin.
Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.
Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon. Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla, avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta. Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota! ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana, voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa — saako hän halki kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!" Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen, rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät: taistelua, hälinää!
Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana, hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!" Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä kertaa jo todellinen, lausuu hänelle:
— Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.
Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:
— Kuinka sinä jaksat?
Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät, vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat aamupuhelunsa.
— Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra
Skrzetuski.