Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen.
Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat jo kummun juurella.
— Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi hän luutnantille. — Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä minä en ole sanonut sinulle nimeäni.
— Ettekö siis olekaan Abdank?
— Abdank on minun vaakunanimeni.
— Entä nimenne?
— Bohdan Zenobi Chmielnicki.
Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:
"Vapahda, Herra, meidät onnettomat,
ikeestä raskaasta,
Mahmetin uskosta! —
Vie aamun koittohon,
tyynehen valkamaan
iloiseen voittohon
kristittyjen maailmaan. —
Sa kuule, Herra, meidän huutomme,
onnettomien rukoukset,
sua rukoilevat orjapoloiset."
Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa soittavan kuloheinän kahinan kanssa.