TOINEN LUKU
Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa, jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta, joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten, Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo. Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita, jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään, joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa. Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia, osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.
Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.
— Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. — Hän on zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja — viime sanat lausui vanhus kuiskaten — minun toverini. Olemme vanhat tutut. Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut. Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä. Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän saattaa olla kauhea.
— Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?
— Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta… sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen, että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.
Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: — Sitä kettua! hän petti minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja vapautin hänet heittonuorasta.
Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.
— On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan hiiviskeli arolla.