— Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?
— Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.
Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.
— Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.
Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?
— Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään. Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat olisivat kuristaneet hänet.
— Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako, starostan palvelijatko?
— Itse hän niin sanoi.
— Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen selville, mihin hän on hävinnyt?
— Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.
— Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja pidättämään hänet maatilalleen.
Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi tuimasti ympärilleen ja virkkoi: