— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.
— Antakaa ensin panttivankeja.
— Kymmenen huonekunta-atamania.
— Sovittu!
Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.
Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti heti paikalla Chmielnickin luo.
Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti sydämellisesti.
— Herra eversti, sanoi hän, — vanha ystävä ja kuoma! Kun herra valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!
Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.
— Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, — olet sinä, herra hetmani, nyt noussut kapinaan.