Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi luoda vallit leirinsä ympärille.
Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan, mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki, husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin vetäytymään Keltaisen Veden taakse.
Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli, seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.
Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä. Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla. Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki hieroi iloissaan käsiään.
— Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, — niin en epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat raskaissa varustuksissaan lokaan.
Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää avuksi Zaporozelle.
Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina. Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.
Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä. Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin sihvilän läpi.
Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen, kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka oli hänen suojelusenkelinään:
— Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä tapahtuu!