— Kyllä.
Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.
Mutta se oli kun olikin mahdotonta.
He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti.
Rankkasateen kohina herkesi vähitellen.
Hämärtyi.
Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät. Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas — primus inter pares.
Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko tuon mahdin itsessään.
Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan: he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan perikatoon, nostaa itsensä kapinaan.
Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo varmaan Lubniessa.
Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.