— Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.
Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
Se oli kirkkoherra Muchowiecki.
Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen, mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:
— Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum, adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua…
Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä ja juhlallisemmin:
— … Fiat voluntas Tua!…
Syvä hiljaisuus vallitsi.
— Fiat voluntas Tua! toisti kirkkoherra kolmannen kerran.
Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta alistuvainen ääni: