Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:
— Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!
Luutnantti ei liikahtanut.
— Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä teidän on?
Luutnantti vaikeni.
— Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!
Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.
Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski, kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene, herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä, löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn — herra Skrzetuski katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät hänen rakastavan Helenaa — ja melkein kaikki sen jo tiesivät —, muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.
— Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.
— Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.