Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.
Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha — kaikki oli hävinnyt!
Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan ääntä.
Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään. Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä, laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut. Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta, mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin, kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu sadan naulan kuulat.
Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he panivat maahan nukkumaan.
Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.
Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan ratsujoukon ääntä.
Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.
Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti tatarilaiset.
Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa miestä — jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen lankesi kuun valo — ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.