Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli, oli päättänyt olla antamatta vastausta.
— Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit asuvat?
— En tiedä, herra.
— Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.
— Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi tosi.
— Mitäs siellä näit?
— Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme
Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.
— Mitä ratsumiehiä?
— En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.
— Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin, kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni sanoi: "mutta onhan ruhtinas — Helena on pelastettu!" Nämä äänet törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä. He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti. He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu siinä laakso!