Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa kuitenkin uudestaan taas kiinni.
Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia, sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla, kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä, asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi, rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä. Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän, sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin voittajan päässä.
Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti — Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira, hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.
Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä, lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja, rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut ihmisten asuma-alaksi.
Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi matkamiehen selässä kuin kesällä.
Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.
Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin otetaan vastaan.
Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.
Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää, suloista kuin mesi.
Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa ja lauloi: