— Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:
— Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka, heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja taistellut, mutta onnea ei ole ollut.
Luutnantti hymähti partaansa.
— Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?
— Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki. Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla on… mutta nuoruus, adolescentia häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu — noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu… Ja niin katoaa Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja uhraan Herralle Jeesukselle.
Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi hyppimään ja korskui kaihoisasti.
— Sen sanon teille, lausui luutnantti, — että jollette ruhtinas
Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.
— Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. — Siksipä lähdenkin pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.
Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja. Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla, että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.
— Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra
Skrzetuski.