Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.
Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:
— Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat aina pitivät varalla matkassaan.
Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan miestä, joka makasi maassa.
Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä. Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:
— No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?
— Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee.
Heittonuora on tukahuttanut hänet.
— Kuka tuo lienee?
— Ei se ole tatari — tuntuu olevan suuri herra.
— Siunatkoon sitte itsensä.