Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.
— Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.
— Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan ole sen parempaa, sanoi vääpeli. — Tuolla sitä pitelevät.
Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.
— Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.
— Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen hevosensa!
— Mutta sotasaalis…
Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä voimakkaampaa korinaa.
— Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, — ja irroittakaa vyö.
— Jäädäänkö tähän yöksi?