— Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat hääräämään minkä jaksoivat.
Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja karhuntaljoja.
Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori, jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot, nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen. Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen ikänsä edellytti.
Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa. Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän. Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua.
Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin ensimäisen äänen:
— Vettä!
Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan, kysyi hän jo selvällä äänellä:
— Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen luokseen:
— Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.
— Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?