— Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin teurastetut lampaat.
Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:
— Sallikaa minun levätä.
Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.
Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla, ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää ja poistyöntävää — hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.
Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan kaatuneita.
— Moukka! murahti luutnantti.
Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään, pistääkseen sormet vyöhönsä.
Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:
— Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.