— En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, — mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.
Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella äänellä:
— Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä herra.
Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:
— Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä palvelusta.
— Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne, olisitte niin halukas tuohon palvelukseen.
— Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin, että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.
— Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa tänäpänä?
— Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä sanoistani että myöskin kasvoistani.
Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa. Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.