— Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.
— Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar
Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, — enkä tiedä mitään Wasilin sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:
— Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä suurempi vääryys oli.
Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä, terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi ruhtinatar Helenan puoleen:
— Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa herrojen suostumuksella tulemme ajamaan.
— Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas, lämmin auringonpaiste.
— Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. — Kuinka olen kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.
— Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen sydämensä suli kuin keväinen lumi, — päästäkseni osalliseksi tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!
— Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa kiitollisuuttani.