Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla. Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:
"Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden…"
kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä, siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan. Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.
— Ritari, sanoi hän, — kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle. Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.
Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:
— Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään samaan suuntaan — ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen, ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski — haukkamestarin nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas. Kasakannäköinen nainen virkkoi:
— Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa, jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta, minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän täytynyt jäädä yöksi tielle.
Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.
— Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi luutnantti.
— En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. — Minä olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi hän, osoittaen neitoa.