— Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.
— En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. — Mutta olkaa hänen suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.
— Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun vain tietäisin, että tekin pidätte minusta.
Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni, niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen suuntaan.
Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä, että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä. Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa, maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan, hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:
— Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat järkeä, saisi aikaan sekaannusta.
— Se onkin sangen herkkä instrumentum, huomautti siihen herra
Longinus.
Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.
— Mikä sinun on, haukkaseni?
— Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. — Mutta kasakan sana ei ole savua. Minä pidän siis sen.