Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana, ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä, upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta vanhan ruhtinattaren sanat:
— Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän herroja tulemaan illalliselle.
— Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat yhdessä äitinsä kanssa.
Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.
— Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen neiti, sanoi Skrzetuski.
— Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien lauluun, vastasi Helena.
— En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se vasta olisi sietämätön tuska.
— Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.
— Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä koskaan.
Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen: