Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi hetken perästä:
— Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja valmiit kaatumaan uskon takia.
— Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. — Mutta meille ei ole vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.
Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.
Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:
Öin päivin huudan, Herra, Sua,
Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,
oi Isä, armahda sa mua
ja kaitse teitäin.
Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.
— Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan, sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. — Hänen mielenvikansa on nähkääs sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.
Helena lauloi yhä:
Ties näytä mulle, Herra herrojen,
oon eksynehen matkamiehen lainen,
kuin laiva ulapalla harhaavainen,
ma tietä löydä en.