— Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi. Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä emme tunne.
Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.
— Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. — Te tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.
— Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. — Niinkö sinä palkitset vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?
Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä aseita, mutta luutnantti huudahti:
— Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo saava siitä tiedon.
Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas, ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa susilauma.
— Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. — Tiedätkö edes, palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.
Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.
— Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän, — ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia, joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää teitä!