— Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?
Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.
Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:
— Kuinka…? tekö…? Helenaako?
— Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.
Tuli hetken äänettömyys.
— Odotan vastaustanne.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja hänen äänensä oli kuiva ja terävä, — sellaisen kavaljeerin pyyntö ei ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä minä olen luvannut Helenan jo toiselle.
— Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.