— Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet
Bohunille, joka on kadotettu koira.
— Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.
— Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, — ne tahtoisivat antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin, ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.
Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla, katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille, koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.
Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä maannut vaiko ratsastanut tiehensä.
Syötyään sanoi Skrzetuski:
— Armollinen rouva, tempus fugit, aika kuluu ja kohta täytyy minun astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.
Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa, lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla äänellä:
— Olen valmis palvelemaan teitä.
Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi: