— Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?
Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.
— Mitä hittoa, sanoi hän, — kylläpä tässä nyt on puuhaa!
Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.
— Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen hiiliä. — Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi, voi hän huomenna itse sanoa.
— Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?
— Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!
— Ja niin sinä teetkin.
— Niin teen ja vartioin.
— Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.