— Lupaan. Annatteko siis tytön?
— Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.
— Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen nuorten ruhtinasten puoleen. — Teitä on tässä neljä miestä kuin tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin: sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.
— Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. — Se ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan vain tuomme sinulle Helenan.
— Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi silloin teitä!
— Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä epätoivon tekoihin!
— Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä, miellyttääkö minun persoonani häntä.
— Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar, tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan, koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.
Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan eteiseen.
Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina, kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko tulee esiin myrskyn jälkeen.