— Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, — jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva miehesi.
Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.
— Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.
* * * * *
Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä mielialasta laulun katkonaiset sanat:
"Tuuti tuuli sydäntä kipeää".
Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.
Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.
Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan Bohunin jälkeen ja sanoa:
— Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä esille, kasakka, sapelisi!