VIIDES LUKU.
Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona, sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin, että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski, joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären puoleen.
Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota, herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme, vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä. Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi, tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia, kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia, jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu "tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset. Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki, sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.
Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä. Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille, joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli. Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä, jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan vaakunan Pro aeterna rei memoria, ikuistuttaakseen retkensä. Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt jälkeäkään ihmisistä.
— Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, — että meidän lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.
Siihen lisäsi herra Wolodyjowski:
— Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo nähneensä ne rajat, joihin orbis terrarum, maan piiri päättyy.
Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan sotavoimat ottaisivat osaa.
Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista. Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan, joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan, toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä — toisin sanoen ruhtinatar Annaa —, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo kolme luvattua päätä.
Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin, mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli, tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona, liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä, lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.