Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:

— Misereri mei, hyvä luutnantti. — Minä lähden jo hakemaan soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja, että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka, vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. Misereri mei. Ja jos pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.

Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti auringon leppeätä laskua.

Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut. Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit, kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat, niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella, alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti, että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan. Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli, rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.

Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja, siellä eleli — käyttääksemme Liviuksen sanoja: pastorum convenarumque plebs transfuga ex suis populis, "kansojensa luota karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa, muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen alaisiksi — siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan, oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha, mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä, ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.

Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet valmiit epäröimättä sen tekemään.

Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin, jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset, mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi, ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet, silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa, jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto esitti taivaan lakea tähtineen — se oli danzigilaisen maalarin Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä. Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki, marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.

Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:

— Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä, jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä vain sinua kohtaan.

— Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en minä estä, non prohibeo, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa, sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks linnun sen pesässä!